perjantai 27. helmikuuta 2015

Maladaptive daydreaming - Överiä haaveilua



Mielenterveysteemalla jatketaan, pakkomielteistä pääsemme aasinsiltaa tämänpäiväiseen aiheeseen; MDD eli maladaptive daydreaming (pakonomainen haaveilu) on hiljattain löytämäni selitys ilmiölle, joka on ollut yksi elämääni eniten vaikuttaneista asioista. Koko ikäni olen ollut vakuuttunut, ettei kukaan muu maailmassa koe sitä, minun täytyy olla ainoa. Missään ei koskaan puhuttu siitä, en koskaan löytänyt kertomuksia saman asian kanssa painivista ihmisistä. Aivan samalla tavoin ajattelin aiemmin ASMR:stä, se oli liian outoa ollakseen mitään muuta kuin omaa idiosynkraattisuuttani. Mutta kuinka ollakaan, ilmiö paljastui sangen laajaksi, en ollut yksin. Mitä enemmän tietoa olen maailmasta saanut, sitä vähemmän olen kokenut itseni ainutlaatuiseksi. Erilaisuuden kokemus, tuntemus järisyttävästä ainutkertaisuudesta oli ja on ehkä jossain määrin edelleen identiteettini rakennuskiviä. Mutta tieto on osoittanut tuntemuksen vääräksi. Ja massiivinen haaveiluntarpeeni oli viimeinen asia, jonka uskoin koskettavan vain minua. Mutta kuten usein ennekin, olin taas kerran väärässä.

MDD on ensimmäisenä syytä erottaa tavanomaisesta haaveilusta. Sitä teemme me kaikki aivan koko ajan. Jokainen hetki, joka ei vaadi huomiotamme, vie ajatuksemme päiväuniin. Se on ajatuksen lentoa, sitä kun katoamme mieleemme hetkeksi. Seuraavan päivän suunnittelu on eräänlaista haaveilua, käymme tulevat toimenpiteet fantasiana läpi. Joku voisi kutsua sitä mielikuvaharjoitteluksi, mutta sen fantasialuonnetta se ei muuta miksikään. Jos valmistaudumme pitämään kouluesitelmän, käymme mielessämme skenaarioita kuinka sen tekisimme. Kaikki tapahtuu vain päässämme, siis haaveilemme. Me teemme sitä todella paljon, iso osa valveillaoloajastamme kuluu mielen sisässä. Jokamiehen haaveilusta MDD eroaa sitten siinä, että suurin osa ajasta voi kulua haaveiluun. Ilmiössä on lisäksi havaittavissa tiettyjä säännönmukaisuuksia, joita ei normaalin henkilön haaveilussa näyttäydy.

Tämä sivusto esittelee kyseistä ilmiötä, muitakin toki löytyy. Listaan sivulla esitetyt oireet:

-Ylenmääräinen haaveilu, joka on verrattavissa addiktioon

-Ylenmääräinen haaveilu alkaa usein lapsuudessa

-Kirjat, elokuvat, musiikki, videopelit tai mikä tahansa media voivat laukaista haaveilun

-Haaveilu itsessään on usein yksityiskohtaista ja monimutkaista, joskus verrattavissa kirjaan tai elokuvaan

-Toisteiset liikkeet ovat haaveilun aikana tavallisia (mutta eivät ilmene kaikilla) – edestakaisin kävely, keinuminen, pyöriminen, esineen ravistelu kädessä jne.

-He voivat joskus puhua, nauraa, itkeä, elehtiä tai ilmehtiä haaveillessaan. Ihmiset, jotka kärsivät tästä erottavat fantasian ja todellisuuden, he eivät sekoita niitä keskenään; tämä tekee heistä selvästi erilaisia psykoottisiin tai skitsofreenisiin henkilöihin nähden.

-Jotkut makaavat tuntikausia sängyssään haaveillen, ja heillä voi olla vaikeuksia nukkua tämän vuoksi tai nousta sängystä herättyään. He voivat runsaan haaveilun takia unohtaa myös perustarpeita kuten syömisen jne.

Kaikki kohdat pätevät minuun, ehkä poislukien nukkumisvaikeudet tämän takia. Menetän yöuneni vain harvoin, kun en malta olla haaveilematta. Tokihan haaveilen nukkumaan mennessäkin, mutta se on erilaista; se on irrallista ajatusten virtaa, joka edistää nukahtamista. Kovin tietoinen ja ohjattu haaveilu, jota MDD on, pitäisi minut liian virkeänä ja estäisi nukahtamisen.

Termin ”maladaptive daydreaming” kehitti israelilainen kliinisen psykologian professori Eli Somer. Hän havaitsi kyseisen tilan oireet ja laati myös omaa teoriaansa sen mahdollisista syistä. Hänen katsannossaan korostuu trauman merkitys, hänen mukaansa MDD on usein seurausta järkyttävästä tapahtumasta, josta henkilö etäännyttää itsensä dissosioivalla haaveilulla. Tämä on mahdollista, joskaan ei varmasti päde kaikkiin. Itselläni ei ole taustalla mitään suurempaa traumaa, MDD puhkesi minussa nelivuotiaana nähtyäni elokuvan Ghostbusters 2. Kuulostaa tietty hassulta, mutta nelivuotiaalle se oli samaan aikaan sekä pärisyttävän upea että pelottava kokemus. Äitini on edelleen sitä mieltä, että häiriinnyin peruuttamattomasti tuon elokuvan myötä. Itse en usko siihen, elokuva luultavammin vain laukaisi minussa jotain, joka oli minuun jo valmiiksi kirjoitettuna.

Kun tuo tila käynnistyi, se ei jäänyt muilta huomaamatta. Pyörin ympäri huoneita, pörisin, eläydyin ja puhuin ääneen ja pyörittelin aina käsissäni jotain. Äitini piti minua häiriintyneenä, veljeni ja isäni nauroivat. No, en yritä tehdä tästä mitään nyyhkytarinaa, ei se minua erityisemmin satuttanut. Minulle se oli luonnollista, tykkäsin haaveilusta enemmän kuin leluista. Fantasiatkin olivat nääs eräänlaista leikkiä, pyöritin skenaarioita mielessäni. Vuosikausia siitä eteenpäin minulla oli tapana elokuvan nähtyäni toistaa se välittömästi mielessäni uudelleen. Puhuin, loin äänitehosteita, pyörin ympäriinsä ja elehdin aika voimakkaastikin mukana. Jos joku yllätti minut kesken kaiken, minua hävetti aivan suunnattomasti. Ei ihme, helvetin typerältähän se näytti. Muut sanoivat sitä ”surinaksi”, mikä varmaan kuvaa ihan hyvin MDD:n äänellisiä aspekteja. Ja edelleen antaudun elokuvan nähtyäni samanlaiseen haaveiluun, en tosin käy enää koko elokuvaa läpi. Lisäksi pyörittelin ja pyörittelen mielessäni aina vaihtoehtoisia skenaarioita, muuntelen juonta ja henkilöitä. Eikä haaveilu rajoittunut ainoastaan elokuvista haaveiluun, myös pelit, musiikki ja kirjat laukaisivat sitä. Ne tekevät edelleen sitä, joskus jopa laitan elokuvan tai kirjan kesken kaiken sivuun vain leikkiäkseni skenaarion mielessäni.

Rakensin myös omia skenaarioitani, mutta ne aina sisällyttivät aineksia leffoista, peleistä yms. Haaveilusessiot saattoivat kestää tuntikausia, saatoin jatkaa seuraavana päivänä siitä mihin edellinen jäi. Minulla on edelleen useita fantasioita, joita leikin mielessäni kuin tv-sarjaa; jatketaan edellisestä jaksosta. Erityisen pitkiin sessioihin liittyi ja liittyy kuitenkin eräs oire, joka on myös tavallinen: huimaus ja pahoinvointi. En osaa selittää sen syytä, mutta tuntikaupalla jatkunut haaveilu johtaa varsin usein tuohon. Mitä intensiivisempi fantasia, sitä voimakkaampi jälkireaktio. Kai sitä voisi verrata krapulaan, kaiken sen edestakaisin kävelemisen, riuhtomisen ja pörinän jälkeen ei liene ihme, että tuntuu vähän oudolta. Nykyään haaveilenkin lyhyemmissä jaksoissa enkä niin intensiivisesti yhtä usein. Mutta samat kaavat siellä ovat edelleen, äänitehosteita olen vähentänyt. Mutta ajoittain saatan yhä eläytyä todella voimakkaasti, silloin on aina varmistettava että olen yksin talossa.

Esineen heiluttelu kädessä haaveilun aikana on säilynyt muuttumattomimpana, myös sitä teen edelleen. Se oli aluksi mikä tahansa, mitä saatoin sormillani pyörittää. Kaikenlaisia esineitä tuli kokeiltua, mutta ylivoimaisesti eniten rakastuin mehupilleihin. Enkä mihin tahansa mehupilleihin, vaan pillimehujen vastaaviin. Ihan pikkulapsena niitä ei ollut aina saatavilla, mutta kun sain käydä itsekseni kioskilla, ostin aina pillimehun jos tarvitsin. Kun vanha kului pois tai hukkui, ostin uuden. Pillin pyörittelystä ei tullut lopulta vain työkalua fantasiaa helpottamaan, käytin ja käytän sitä lopulta kaikessa. Jos ajattelen, luen kirjaa, katselen elokuvaa tai melkein mitä tahansa, pyörittelen pilliä yhdessä kädessä. Siitä on tullut eräänlainen stressilelu, se auttaa minua keskittymään. En voi kuvitella elämääni ilman mehupilliä. Tarvitsen sitä tunnetta, jonka sen pyörittely aiheuttaa, yhtä paljon kuin ravintoa. Tietenkään en käytä sitä julkisilla paikoilla tai muiden nähden, en halua typeriä kysymyksiä. Perheeni nähden voin sitä käyttää, ehkä tosin vähän hillitymmin silloinkin. Vain yksin voin olla täysin rentoutunut.

Pillien suhteen on kyllä yksi todellinen ongelma. Nimittäin juuri tarvitsemaani mallia ei enää tuoteta. Trip-mehuissa on typerä kahteen kertaan taitettava pilli, joka on tarkoituksiini käytännössä kelvoton. Ja nyt Grandikin siirtyi vuosikymmeniä vanhasta puna-valkoisesta pillistä läpinäkyvään ja liian lyhyeen. Ei se käy perhana, sen massan ja pituuden tulee olla juuri oikea. Mutta kaikeksi onneksi kesätyöpaikallani oli laatikollinen puoli vuotta vanhoja Grandeja, joita kaikessa hiljaisuudessa lipastin mukaan, koska sain. Olen laskenut, että minulla on nyt mehupillejä ainakin neljän vuoden tai maksimissaan kuuden vuoden tarpeisiin. Toistaiseksi ovat siis huolet ohi, mutta tulevaisuus on silti epävarma. Maailmakaikkeuden suuruisia ongelmia siis tiedossa.

 Voisin esitellä mehupillikokelmani. Alla käytetyt kappeleet viimeisten neljän vuoden ajalta:


Ja alla 29 kappaletta vielä avaaamattomia pillejä. Oi, niitä on niin paljon! Minulla ei ole koskaan ollut noin runsaasti, elän näillä monen monta vuotta:



MDD:n löytäminen oli hyvä asia, koska nyt ymmärrän, etten ole tämänkään asian kanssa yksin. Ongelma ei ole ehkä yleinen, mutta olemassa. On myös yksilöstä lopulta kiinni, milloin se on ongelma ja milloin osa identiteettiä. Omassa tapauksessani se on kieltämättä sekä-että. En ole koskaan ollut niin sanottuja ”toiminnan miehiä”, olen aina ollut haaveilija. Olen aina mielummin fantasioinut asioista kuin tehnyt niitä (asiasta riippuen toki). Minä elän suurimman osan valveillaoloajastani omissa maailmoissani, enkä tiedä haluaisinko muutakaan. Minä pidän siitä, se on minun tapani olla. Se ei ole ensi sijassa reaktio maailman pahuuteen tai ahdistukseen, vaan minä vain olen sitä. Olen eskapisti henkeen ja vereen, mutta se on minulle itseisarvoista. Yhteiskunnallisessa konteksitssa voi kysyä, kuinka mielekästä tämä on? Jos kaikki olisivat kaltaisiani, mitään ei saataisi aikaan. Mutta kaikki eivät ole kaltaisiani, suurin osa on itse asiassa jotain muuta. Ja olemukseni on jotain, jolle voin lopulta hyvin vähän. Ulkopuolisen silmissä elämäni voi näyttäytyä tylsältä ja tapahtumaköyhältä, mutta minulle se on juuri sellainen, kuin sen tulee olla. En sano, etteikö minunkin tule tehdä asioita. Kyllä, kaikilla on velvollisuuksia. Toiminnan ihmistä minusta vain ei saa, minä en vain toimi niin. Jollekulle aistikokemuksia keräävälle elämäni olisi painajaista. Mutta minulle taas koko ajan uutta etsivän ja kaikkialle itseään riuhtovan ihmisen elämä olisi helvettiä. Minä en ole sellainen henkilö, joka tekee, tekee, tekee ja tekee. Minä teen, reflektoin, teen, reflektoin, teen ja reflektoin. Ja ennen kaikkea minä haaveilen. Olen kuin pysyvässä unessa, en todella elä tätä elämää. Katselen, tarkkailen ja tunnen asioita ympärilläni, olen kärpänen katossa.

Minä elän elämääni fantasioideni kautta. Jokainen mielenkiintoinen uutinen, tieteenala, tiedonjyvä ja satunnainen lause eivät ole kiintoisia itsessään, vaan ne ovat sitä fantasioitteni rakennusaineena. Jos minua kiinnostaa teknologia, se kiinnostaa koska haluan soveltaa sitä fantasioihini. Tai no, kyllä minua kiinnostavat asiat niiden itsensäkin vuoksi. Kaunis on kaunista riippumatta motivaatioistani. Mutta se intohimo tulee fantasioiden kautta, se tosi into sykkii aina kun tutkin uutta asiaa fantasia mielessäni. Esimerkki: strategiapelejä pelatessa jatkan pelimaailmaa omassa mielessäni. Command & Conquer –pelit innostivat minua luomaa fantasiaa, johon tarvitsin tietoja politiikasta ja sotilasteknologiasta. Niinpä tulin kiinnostuneeksi niistä aiheista. Innostuin historiasta palavasti 12-vuotiaana pelattuani Civilization II:ta. Innostun asioista helposti ja yleensä juuri fantasian kautta. Parhaimmillaan olen niin syvällä siinä, että koko maailma resonoi sen kanssa. Jokainen uutinen jonka luen, elokuva jonka katson ja kirja jonka luen, resonoi luomani maailman kanssa. Ja se on mahtava tunne, rakastan inspiroitumista ja sitä kun tietää olevansa uuden ja jännittävän äärellä. Hykertelen tyytyväisyydestä, kykenen hädin tuskin nukkumaan. Olen tohkeissani kuin pikkupoika, haluan vain luoda jotakin.

Haaveiluni on niitä syitä, miksi näen toivoa elämässä. Sen ansiosta tulen aina ajatelleeksi ”mitä jos”, haluan katsoa aina vähän pidemmälle. Siksi minussa on tiettyä uskoa, en voi vakuuttua vain pahan olemassaolosta, täytyy olla jotain muutakin. Ja ne hyvät, kauniit asiat ovat niitä, joita kohdin haluaisin mennä. Jos voisin luoda edes häivähdyksen kauneutta, näkisin edes vilahduksen totuudesta, voisin olla tyytyväinen.

Ymmärtänette nyt mistä blogini nimi tulee.

29 kommenttia:

Juho kirjoitti...

Hmm...

Pari blogin taipaleelle mahtuneen kirjoituksen ja nyt tämän perusteella sanoisin, että meillähän tuntuu olevan paljonkin yhteistä. Uskaltaisin puhua jo sielunveljeydestä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve Juho, hauskaa kuulla. Kukaan ei ole niin ainutkertainen kuin kuvittelee olevansa. Jos luuleekin omaavansa jonkin piirteen, joka kuuluu vain itselleen, on taatusti väärässä. Ja on ollut vain mukava huomata, että muitakin tämän kokemuksen jakavia on.

Purppura sätkynukke kirjoitti...

Kiitos,kiitos oikein paljon Korppi! Et usko miten hienolta tuntuu, että olen viimein löytänyt nimen tälle, tälle ominaisuudelleni, joka on pitänyt minua kahleissaan niin pitkään kuin muistan. (Ihan kivoja ne mielikuvitukseni kahleet ovat olleet, eipä siinä mitään) Saatoit tällä tekstillä mullistaa yhden toisen yhdeksänkymmentäyksi syntyneen eskapisti nörttinöösin elämän.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Purppura sätkynukke ja kiitos kommentistasi.

Hienoa kuulla, että olen voinut olla jotenkin avuksi. Kun itse törmäsin aiheeseen viime syksynä, oli siinä itsellänikin pitkään monttu auki, "my life explained". Et siis sinä enkä minä ole tämän asian kanssa yksin.

Anonyymi kirjoitti...

Hu hu K.o.o ja kun minä pidin itseäni eskapistina...

Mielenkiintoinen kirjoitus.Tiedätkö ketään taiteilijaa joka kärsi MDD:stä? Luulisi että tuollainen auttaa luomisprosessissa.

T. Allaspalo

Korppi on oikeus kirjoitti...

Heisulivei Allaspalo.

En tiedä ketään taiteilijaa. Voihan olla, että monillakin jo kuolleilla oli kyseinen häiriö elossaolevista puhumattakaan. Koska kyseessä on verrattian tuntematon juttu, tuskin siitä monikaan puhuu.

Asiaan vaikuttaa varmasti myös häiriön aste. Jos joku käyttää haaveiluun aivan kaiken aikansa, ei tämä voi saada mitään tehtyä. Ja MD ei tokikaan takaa luovuutta, vaikka se voi prosessia avittaakkin.

George R.R. Martin kuvaili prosessiaan itselleni hyvin tutulla tavalla:

I work pretty instinctively. Well, you know, say for an idea, it can be anything from a character to a scene, I kinda write it down on a sheet of ideas I keep that’s pages and pages long, and some of them just bother me more than others. I’ll start to daydream about one, wandering about the house, listening to music, sitting out on the porch drinking my coffee in the morning, and the idea will start rattling around in my head. And then it’ll begin to fit together very quickly, sometimes in a day or two. I’ll just daydream constantly, and if it doesn’t begin to fit I’ll put it aside and think of something else, a published story or whatever. And finally though, I’ll just sit down at the typewriter and it gets written.

Purppura sätkynukke kirjoitti...

Jee, tästä tuli todellinen cupcakes päivä.

Kuvailit ilmiön todella hyvin. Kaikki tuo elävienkuvien uudelleen käsikirjottamisesta esineiden pyörittelyyn on tuttua kauraa. Minulla ei tosin ollut tuota huimausta, mutta uniongelmia riittää, eikä auta vaikka kuinka sanoisi itsellleen, että mene vain nukkumaan. Tuo kiinni jääminen oli kyllä kaikista pahinta lapsena, silloin tuli kyllä sellainen "red mist is coming"-olo ettei tosikaan.

Itse tykkäsin pienenä aina vaellella metsässä, kun siellä sai olla rauhassa, löytyi aina jokin risu käteen ja puiden oksien ja varjojen muodoista sai hyvää inspistä kuvitelmiin. Entä sinä Korppi?

Haaveilusessiot saattoivat kestää tuntikausia, saatoin jatkaa seuraavana päivänä siihen mihin edellä jäin.

Ha amatööri :) Itse kelasin viime kesänä yli viisi kuukautta yhtä tarinaa. Tietenkin pystyin pyörittämään tavallista elämääni, mutta aina kun mahdollisuus tuli (odottaessa bussia, matkalla töihin/kouluun/harrastuksiin, peseytyssä, yksin ollessa) aloin hiomaan autistisesti jotain yksittäistä kohtausta. Suuret linjat tulevat tarinoissani miltei silmänräpäyksessä selväksi, mutta pieniä kohtauksia pitää ajaa uudestaan ja uudestaan: mitkä äänitehosteet tuohon kohtaan laitetaan, millä äänensävyllä tuo sanoo tuon jne.

Tuohon mehupillien loppumiseen suosittelen shokkihoitoa. Itselläni "toteeemina" oli monta vuotta selänraaputin, jota piti teipata ja liimata monta kertaa. Kun se lopulta hävisi meni monta nahmeaa kuukautta jolloin tarinat eivät lähteneet sisätiloissa vaan tuli vain epäselvää lumisadetta. Lopulta opin käyttämään kynää, jonka toiseen päähän kiinnitin pyykkipojan. Joten jätä rohkeasti mehupillit syrjään ja ota jokin muu kevyt objekti sormiisi. Kovillesi se tulee ottamaan, mutta sinun pitää vain mennä siihen sisälle.


Purppura sätkynukke kirjoitti...

Addiktiohan tämä on, jonka kanssa pitää konstailla, vaikkei tämä nyt ihoa irti revikään. Toisinaan keskittymisestä ei tule mitään kun tarinat vie mukanaan, mutta joskus mielikuvituksen avulla saa kyllä sellaisen flown päälle ettei tosikaan. Toivon, että opin nyt hallitsemaan satuiluani paremmin, kun tiedän mistä on kyse.

Noloahan se on kun miehen pää on yksi iso uniemulaattori, eikä sillä pahemmin kiipeillä sosiaalisessa hierarkkiassa ylöspäin, sehän se on ainut asia joka monien mielestä tässä Abandoned by God -maailmassa painaa...

Korppi on oikeus kirjoitti...

Metsät ovat minullekin rakas paikka, siellä tykkäsi leikkiä niin kavereiden kansssa kuin yksinkin. Ja jos leikin yksin, kuvittelin usein seuraani mielikuvitusihmisiä.

Ha amatööri :) Itse kelasin viime kesänä yli viisi kuukautta yhtä tarinaa.

Vai amatööri. Loin Star Trekkiin liittyvän vaihtoehtouniversumin, josta olen fantasioinut 13 vuotta. Viime vuosina en kovin paljoa, mutta aina tuon tuosta se palaa mieleen. Suunnitteli sen pohjalta aikanaan sarjakuvaa ja piirsinkin jotain, mutta työmäärä oli loluta liian suuri.

Aliens (1986) -elokuvan inspiroimana minulla on myös ollut jo seitsemän vuotta toistuva fantasia. Eli kyllä ne saattavat olla pitkäaikaisia ;)

Tuohon mehupillien loppumiseen suosittelen shokkihoitoa.

No, tuo toteemini on ollut jo kohta kaksikymmentä vuotaa käytössä, en oikein voi kuvitella käyttäväni mitään muuta.

Mutta kyllä, tämä voi olla ongelma tai ihan vain silkkaa hupia, riippuen siitä miten muu elämä kärsii/ei kärsi. En voisi kuvitella elämää ilman tätä, mutta tarvitsen enemmän itsekuria, jotta voin saavuttaa asioita.

Purppura sätkynukke kirjoitti...

Yli kymmenen vuotta yhtä skenaariota! Tämä marionetti kumartaa syvään ja hartaasti. Ei sinulla Korppi mitään itsekuriongelmia voi olla. Itselläni ei kärsivällisyys noin pitkälle riitä. Jos en ole itse aihtanut tarinaa viimeistän kymmeneen kuukauteen niin alan tietoisesti pakottaa itseäni irrottautuman kuvitelmasta vaihtamalla syötettä. Eli alan lukea uusia kirjoja, katsella uusia sarjoja yms.

Metsät ovat minullekin rakas paikka, siellä tykkäsin leikkiä niin kavereiden kansssa kuin yksinkin.

Kavereiden kanssa! Ei, ei, ei! Kavereille oli aikansa ja paikkansa, mutta muilla ei ollut asiaa metsiin. En olisi itse voinut ottaa muita metsään, nehän olisivat voineet alkaa pyöriä siellä jonka jälkeenrauha olisi mennyt lopullisesti. Metsät olivat varjojen valtakuntaa, jonne oli vain mentävä sisälle, suorittamaan salaisia mielikuvituksen palvontamenoja. Temppeliä ei saa liata asian tärkeyttä ymmärtämättömillä pakanoilla.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Itsekuriongelmia, no kyllä ja ei. Osaan piiskata itseäni aivan äärirajoille, mutta mennäkseni vain toiseen ääripäähän. Toisinaan vaadin itseltäni niin paljon, että kulutan voimani rehkiessäni loppuun ja laiskistun pitkäksi aikaa.

Ja kyllä minä uusiakin skenaarioita keksin. Elokuvat, sarjat, kirjat ja pelit tai mikä tahansa voi antaa sytykkeen.

Temppeliä ei saa liata asian tärkeyttä ymmärtämättömillä pakanoilla.

Ymmärtänen mitä tarkoitat, itsekin haluan vetäytyä tiettyihin paikkoihin kenenkään häiritsemättä. Ja sellaisia paikkoja voi olla yllättävän vaikea löytää, useasti joku sunnuntaipatikoija löytää paikalle. Siinäpähn sitten kiroaa ihmiset ja sen, ettei missään ole rauhaa.

Purppura sätkynukke kirjoitti...

Parahin Korppi, uskotko että oikeidenlaisten fantasioiden avulla, voi löytää tien takaisin todellisuuteen?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tjaah, nytpä heitit pahan. Et varmaankaan tarkoittanut sanoa, että todellisuudentaju olisi hämärtänyt, vaan ote elämään vähän hajanainen? Siinä tapauksessa nimittäin fantasiat ovat lähtökohtaisesti jotain todellisuudesta irrallista, vaikea sanoa, miten niillä pääsisi lähemmäksi. Yksi keino voisi olla fantasioiden pitäminen todellisuuteen juurtuneina. Minä haaveilen asioista, joita tulen tekemään tai haluaisin tehdä. Valmistan itseäni ikään kuin tulevaan, luon odotuksia ja suunnitelmia.

Anonyymi kirjoitti...

Nojoo, diagnoosin nyt voi saada kuka vaan miljoonasta eri asiasta.

Mikäs siinä jos haluaa itselleen antaa hienon kuuloisia diagnooseja.

Korppi on oikeus kirjoitti...

No jaa, mä en halua itselleni mitään. Tässä on kyseessä tietty henkinen tila, jonka kuvaukseen sovin kuin nenä päähän. Ne miljoona muuta olkoot sitten nille, ketkä niihin sopivat.

Kenties vihailet, että tässä olisi kyse egotrippailusta. Joillekin se onkin sitä, keräillään varta vasten diagnooseja kuin niissä olisi jotain hienoa. En vain tiedä mitä hienoa omissani voisi olla. Vihaan neuroosejani ja taipumukseni elää päässäni on monin tavoin vahingollista; en saa usein mitään aikaiseksi ja kun se yhdistyy kuolemansyntiinin laiskuuteen, saadaan erinomaisen saamaton kokonaisuus. Olen hyödytön yksilö.

Jefferson Smith kirjoitti...

Niin ne erityispiirteet tippuvat. Haaveilijahan minäkin olen ja on myönnettävä, että personallisuuteni on rakentunut osittain oman ”erityisyyden” ympärille ja ulkopuolisuuden tunteelle. Diagnoosishoppailu on varmasti monelle tapa luoda itsestään erilaisempi. Minä itse olen aina vihannut erilaisuuttani, sitä kuinka olet yksin vaikka olet ihmisiä täydessä olevassa huoneessa. Vaikkakin on myönnettävä, että juuri tuo erilaisuus muodosti suojakuoren vaikeampina aikoina. Summaten voisin sanoa, että erilaisuus on 80 prosenttisesti pas**a ja se puuttuva 20 prosentin nautinto tapahtuukin pään sisällä tai sitten perheen kanssa. Tuntuu käsittämättömältä melkein jopa loukkaavalta se kuinka halutaan olla erilaisia, mutta ymmärrän kyllä mitä ihmiset hakevat siitä. Kaipa se menee niin, että erilaisuuskin on hyväksi, kunhan sitä ei ole liikaa.

Erilaisuuteen liittyy lähtemättömästi ulkopuolisuus, miksi esimerkiksi Robin Williams surmasi itsensä? Monilta jää tajuamatta se tosiasia, että aivan kuten liiallisessa älykkyyden eroavaisuudessa keskustelukumppanien välillä, niin myös erilaisuudessa se ymmärtämättömyys on molemminpuolista, ei ainoastaan yksisuuntaista. Erilaisuus ei ole erityistä siinä mielessä miten me ymmärrämme tuon sanan. Erilaisuus on yksinoloa kohdusta hautaan, paitsi jos sattuu löytämään yhtäläisesti erilaisen, jonka kanssa voi olla yhdessä ulkopuolisia.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Guten Abend Jefferson.

Ymmärrän mistä puhut, toisinaan haluaisi olla vain normaali. Olisi vähemmän murheita. Tai ei vähemmän murheita, mutta erilainen asenne. Ylianalysoin, ajattelen liikaa ja stressaan. Se ei ole kovin mukavaa, ilman neuroosejani olisin luovempikin.

Kun jo aikaisin huomaa olevansa ratkaisevasti erilainen muihin nähden, lienee luonnollista että erilaisuudesta tulee osa identiteettiä. Ihminen hahmottaa itsensä aina suhteessa muihin, ja luo joko yhteyttä tai erillisyyttä. Itselläni se on mennyt erillisyytene päin, jopa parhaimpien ystävieni seurassa saatana havahtua ihemettelemään keitä nämä ihmiset ovatkaan. Ja en ole koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin suurissa ihmismassoissa. Kun olen itsekseni, en oikeastaan koskaan tunne yksinäisyyttä.

Jefferson Smith kirjoitti...

Sitten hieman iloisempaan kommenttiin. En ole ikinä tiennyt kuinka laajasti ihmiset eläytyvät esim. elokuvissa, itse olen aina luonut alter egon joka on kulkenut elokuvan ym. juonen mukana (sillä olettamuksella, että se on ollut hyvä). Kirjat ovat kuitenkin aina olleet se todellinen eläytymis/haaveilutehdas. Pottereissa loin aivan oman alter egoni, joka oli (no on edelleenkin) niin tarkka kuvaus kaikkine menneisyineen ja ongelmineen, että sen olisi aivan hyvin voinut lisätä kirjoihin. En ikinä sotke alter egolla pääjuonta, mutta hänellä on vapaat kädet pääjuonen ulkopuolella. Potterissa loin nopeasti paljon oheishistoriaa ja yksityiskohtia itse maailmaan (alter egon perheen historian lisäksi). Kirjoissa, elokuvissa ym. kuvittelen mielessäni kuvitteellisia keskusteluja ja tapahtumia alter egoni ja muiden hahmojen välillä. Se ei siis jää vain pintapuoliseksi sukuhistorian tekemiseksi, vaan ”elän” näitä tapahtumia uudestaan ja saatan kuvitella monta kertaa saman keskustelun käytäväksi.

Oma lukunsa on kaikki ne (enemmän tai vähemmän) omat maailmat, joita olen mieleeni piirrellyt. Luonnollisesti valtaosa paljastui intohimottomiksi ja ne tippuivat pois kuvitelmista, mutta sitten on ne maailmat joihin palaan aina uudestaan ja uudestaan. Olen kuvitellut varmaan kymmenkunta vuotta erästä minulle hyvin rakasta reaalifantasiamaailmaa. Olen tuhlannut siihen niin monta tuntia, että hirvittää… Olen kuvitellut pakolliset rodut ym. monituhatvuotisen historian jossa näkyy teknologian kehitys. Olen piirrellyt pakolliset kartat ja kuvitellut uskonnot ja eläytynyt niihin, pyrkien etsimään polkua jonka kyseinen kansa kulkisi tuon uskonnon alla. Olen sotkenut politiikkaa mukaan ja kaikkea tuonkaltaista pientä hauskaa… Iso-osa on vain pääni sisällä, mutta maailman paisuessa oli pakko alkaa siirtää tietoa vihkoihin joita olen kirjoitellut (tietokonekirjoittamisesta puuttuu sielu tämänkaltaisissa asioissa). Iso-osa kaikista tunneista joita olen kuluttanut tuohon maailmaan, ovat kuitenkin pyörineet pienten asioiden ympärillä. Esimerkiksi eräs järvi (vain kartalla oleva pläntti, joka on maailmani historian ym. kannalta merkityksetön paikka), jota olen piirrellyt mieleeni erityisen kirkkaasti, on kuluttanut aikaa. Olen piirtänyt sen mieleeni niin kauniina paikkana, että koen aina liikutusta (samalla tavalla kuin oikean maailman ihmeen nähdessäni) ”seisoessani” järven rannalla.

Jefferson Smith kirjoitti...

Aamen, Korppi. Ihmismassoista opin uuden asian käydessäni eräässä conissa: siellä olin hämmästyttävän rento, enkä tuntenut ulkopuolisuutta.. En tiedä miksi, mutta kaikki ne cosplay-ihmiset... Merkillisiä pukuja, merkillisiä tapahtumia, merkillisiä ihmisiä :)

Korppi on oikeus kirjoitti...

Minulla ei ole muistaakseni tapani sijoittaa itseäni alter egoksi itse kirjaan. Eläydyn tapahtumat lähinnä olemassaolevien hahmojen kautta, mutta luon sinun tapaasi oheishistoriaa tai vaihtoehtoisia tapahtumaketjuja. Joihinkin teoksiin sitä luo enemmän, joihinkin vähemmän.

Tuo karttojen piirtely ja maailmojen kuvittelu on itselleni myös sangen tuttua puuhaa, aloin rustailemaan niitä lapsena innostuttuani maantieteestä. Viime vuosina tämä harrastus on tosin jäänyt, enää kuvittelen uusia maailmoja mielessäni. Kärsivällisyys ei aina riitä siirtämään niitä paperille ja joihinkin skenaariohini todellakin vain kyllästyy. Kiintoisaa myös, kun mainitset kiintyväsi yksityiskohtiin luomissasi maailmoissa. Itsellenkin kehkeytyy mielessä usein tietty kuva tai maisema, jota ajattelee pitkään.

Joo, riippuu tilanteesta milloin tuntee itsensä yksinäiseksi. Jos on tuttua seuraa mukana, klikkaa viraidenkin kanssa todennäköisesti paremmin. Ja suurimmat massatapahtumat, joissa olen koskaan ollut, eli kaksi konserttia olympiastadionilla saivat minut tuntemaan itseni osaksi kokonaisuutta.

Anonyymi kirjoitti...

Hei tunnistin itseni tekstistä...Itse diagnosoin tämän kyseisen oireen, tai miksikä sitä nyt kutsuisi, jo viime syksynä. Jos joku nyt kokemuksiani haluaa kuulla niin olen 19-vuotias naisen alku ja aivan pienestä pitäen pakonomaisesti haaveillut.
Olen paennut metsään heiluttelemaan risuja, mutta koska olen tyttö itselläni tietyt nuket muodostuivat välineeksi pakonomaisessa haaveilussa.
Minulla on yhä yksi nukke, jolla harjoitan tätä haaveilua. Jokaisen lukemani kirjan tai katsomani elokuvan tapahtuman kyllä päätyvät haaveiluun, mutta minulla toistuu haaveluissa yksi ja sama henkilö.
Tämä henkilö on samanikäinen tyttö kuin minä tosin tummat piirteet, kuten nuken hiukset XD itse olen siis vaalea.
Tietääkö kukaan mitään suomen kielistä sivua missä tästä aiheesta voisi keskustella? Olen ihan hukassa tämän kanssa. En ole kertonut tästä kenellekkään. Pienenä psykiatri pariin otteeseen yritti mua tutkia. Mm. EEG on alle kouluikäisenä otettu, mutta eivätpä ne mitään ymmärtäneet sen verran tuore homma taitaa olla.
Ja tuohon luovuuteen itse olen tanssija, pianisti ja ahkera runojen ja novellien raapustelija, joten kai tuo luovuus jotenkin tähän hommaan liittyy.

t. Emmi

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hellurei Emmi ja kiitos kommentistasi.

Ja aina meitä on vaan lisää, hyvä kun kerroit. Tuo väline haaveilun apuna tuntuu todella olevan kaikilla. Mikä, se vaihtelee yksiöittäin. Ja kun mainitsit fantasioissasi toistuvan hekilön, tuli mieleeni että itsellänikin saattaa jokin tietty hahmo olla osallisena useammasssa skenraariossa.

Suomenkielisessä netissä ei aiheesta paljoa taideta keskustella. Mutta Englannin kielellä löytyy ihan asialle omistautunut foorumi, kannattaa kurkistaa.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa ihanaa löytää tämä teksti! Olen yrittänyt selittää tätä "vaivaa" ystävilleni jo vuosikausia ja löytää kohtalontovereita. Aina olen päätynyt lopputulokseen, että olen jollakin tapaa epänormaali tai erityinen. En tiedä, mikä trauma minussa on överihaaveilun aiheuttanut, mutta muistan, että olen tehnyt sitä aina. Yläasteella tutut naureskelivat, että "kenelle sinä oikein puhuit", kun he olivat nähneet minut yksin bussipysäkillä. Saatan myös alkaa "spontaanisti" itkemään keskellä katua haaveilun seurauksena. Läheiseni eivät ole ikinä ymmärtäneet tätä ominaisuutta. Olen yrittänyt kuvailla tilaa hallittuna unena (hereilläoloaikana) tai mielikuvaharjoitteluna. Hienoa tietää, että ominaisuudelle on nimi ja että nyt voin oppia tästä lisää.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Heippa Anonyymi ja kiitos kommentistasi.

Mukavaa, että olen ollut avuksi. Joillakinhan tuo haaveilu ilmenee tosiaan voimakkaana eläytymisenä, mikä näkyy vaikkapa yhtäkkisenä itkemisenä tai nauramisena. Itsellänikin on tuo piirre jossain määrin, siksi en koskaan haaveile julkisessa tilassa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Mutta jos kaikesta huolimatta jää kiinni, ovathan ne aika noloja hetkiä.

Anonyymi kirjoitti...

Heippa luetkohan enää näitä viestejä tai Saatko niitä? Täällä yksi 4-kymppinen haaveilija. Oon täs elänyt rinnakkaistodellisuudessa koko ikäni, nyt olen yhtä tarinaa elänyt varmaan 2 vuotta! Mitä vaikeampaa elämässä, sitä enemmän haaveilen. Mä pystyn tekemään töitä ja haaveilla samalla. Yhteen haaveeseen, missä seikkailin 1700-luvulla, mä olin koukussa vuosia. Lopulta kirjoitin sen supistettuna koneelle, tuli 1200 sivua! Nykyään mulla toimii musiikki jotenkin laukaisevana, kuuntelen musaa ja ajatus lentää. Joskus tosin jos on oikein hyvä kohta tarinaa, en ota musaa sekaan vaan vain haaveilen. Saatan vetää 2-4 tunnin kävelylenkkejä että saan rauhassa mietiskellä. Useana päivänä ja jalathan menee aika paskaksi. Toki normi aamuhaaveilut vie 1-3 tuntia jos ei tarvi lähteä töihin. Mä en vaan pysty irrottautumaan tästä, oon enemmän kiintynyt haaveihmisiini kuin oikeisiin. Oon tosi yksinäinen sielu, vaikka sosiaalinenkin, sellanen sosiaalinen erakko. Jännä että tällekin on joku diagnoosi. Luulin olevani ainut aikuinen ihminen tän asian kanssa. Mulla on diagnosoitu liuta mielenterveyshäiriöitä ja pakko-oireita. Koen kuitenkin tän olevan "vähiten hankala" koska hoidan kuitenkin työni ja perheen. Jotenkin en vaan pysty luopumaan tuosta toisesta maailmasta jossa elän. Saan siitä hirveesti lohdutusta jotenkin. Haittapuolena on, että seksi ei kiinnosta, tosielämässä se on niin hankalaa ja jotenkin typerää. Haavemaailmassa ei :D Toivottavasti saat mun viestin Terv Marjo

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Marjo ja kiitos kertomuksestasi. Kyllä nämä vanhoihinkin kirjoituksiin tulevat kommentit näkyvät hallintapaneelissa, elleivät mene roskapostikansioon.

Kyllä kertomasi varsin tutulta kuulostaa. Tuo, mitä kerrot musiikista osuu aivan nappiin. Musiikin siivillä ajatus lentää tavalla, jolla se ei muuten lennä. Se on voimakkain mielikuvitusta lietsovista asioista. Kävely on myös hyvä tapa solahtaa haaveisiin.

Tuo 1200-sivuinen fantasia kuulostaa jo aika hurjalta, mikään yksittäinen kehittelemäni skenaario tuskin noin massiiviseksi paisuisi.

MDD:tä vvoi pitää pakko-oireisen häiriön yhtenä alalajina. Ero omassa ja varmasti monien muiden haaveilijoiden kokemuksessa tosin on se, ettei asiaa välttämättä koeta ongelmana. Valonkatkaisijan toistuva rämppääminen tai hellan tarkistaminen koetaan vain kiusallisiksi asioiksi ja niiden neuroottinen luonne tiedostetaan. Sen sijaan haaveilu on usein erottamaton ja palkitseva osa elämää. Se on kuin sairaus, josta ei halua parantua.

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Nyt tässä kun olen palannut hetkeksi rinnakkaistodellisuudestani ja aloin etsimään kohtalotovereitani, niin törmäsin tähän. On mukavaa lueskella toisten kokemuksia ja huomata etten ole yksin "ongelmieni" kanssa. Olen tällä hetkellä 15. Olen haaveillut niin kauan kuin muistan, mutta viimeisenä 4 vuotena olen alkanut viettää haavemaailmassani lähes koko päivän. Ennen haaveiluni vaihtuivat kuukausittain tai viikoittain, mutta tämän hetkinen maailmani on ollut olemassa jo lähes kaksi vuotta. Siinä maailmassa olen kaikkea mitä haluaisin olla. Laulaja, näyttelijä, suosittu, kaunis kuuluisa, rikas ja rakastettu. Kiitos näyttelijänurani, pystyn myös liittämään useita kirjoja ja elokuvia haavemaailmaani, koska tietysti näyttelen niissä. Muutan elokuvien ja kirjojen juonia minulle mieleiseksi ja lisään oman hahmoni niihin. Haavemaailmani on oma elämäni muutettuna sellaiseksi kuin haluan ja liitän päivieni tapahtumat haaveisiini tavalla tai toisella. Tietenkin keksin myös omia tapahtumia ja voisin kirjoittaa raamatun kokoisen kirjan kaikesta, mitä olen haaveissani tehnyt.
En ole koskaan kertonut näistä haaveistani kenellekään. Lähinnä koska pelkään ihmisten suhtautumista asiaan. Pelkään että muut luulevat minua hulluksi tai nauravat minulle ja sanovat että juttuni on naurettava ja lapsellinen. Olen monta kertaa ajatellut pyytäväni apua ammattilaiselta, mutta minulle sanottaisiin, että minun pitää hankkiutua haaveistani eroon. Sitä en halua. Miksi haluaisin päästä eroon paikasta, jossa olen onnellinen? Ei minulla olisi päivisin enää tekmistä, jos en haaveilisi. Kuitenkin pelkään sitä hetkeä, kun tajuan että oikea elämäni on vain lipunut ohitse, ja olen itse ollut pääni sisällä seikkailuissa, jotka eivät olleet totta. Onneksi haaveiluni ei ole hirveän huomattavaa. Yleensä lähden kävelylle ulos ja joskus naureskelen tai hymyilen itsekseni, kun ketään ei ole näkemässä. Tykkään myös pidellä tavaroita kädessäni ja joskus vain tuijotan tyhjyyteen. Kiitos kun sain jakaa kokemukseni kanssanne

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Anonyymille ja kiitoksia, että jaoit kokemuksesi.

Jos käytät leijonaosan ajastasi hommaan ja tunnet, että tulet asiaa jonain päivänä katumaan, on ehkä elämänmuutos paikallaan. Itse en tule asiaa jättämään, se on elämääni. Mielikuvituksen kautta luon tarkoituksen. Sinäkin pidät haaveilustasi, mutta sinulla on myös ristiriitaisia tunteita. Mikäli tavallinen elämä haaveilulla ryyditettynä sinulle riittää, mikäs siinä. Mutta haaveiden ja todellisen elämän välisen ristiriidan kasvaessa liian suureksi, kannattaisi miettiä tulemista ulos päästänsä. Mennäkö ulos maailmaan ja tehdä asioita? Kulutat niin paljon aikaa, että ote oikeisiin asioihin voi liikaakin lipsua. En osaa sanoa, koetko millaista ahdistusta asian tiimoilta, mutta suosittelen myös ammattiauttajalle puhumista.

Mainitsit myös kirjoittamisen, voisiko se olla rakentavampi tapa käyttää aikaa?